Jari Juvonen'S Home Page / Flyingplastic.net

Roden 1/48 Gladiator Mk II With Skis (401)

Laatikon kansi ja maalausohje

Sarja

Tämä on jo kolmas Rodenin julkaisema Gloster Gladiator-sarja 1/48 mittakaavassa ja se on täydellisin. Sarja on pakattu uuteen laatikkoon ja varustettu uusilla siirtokuvilla sekä yhdellä uudella valurangalla edelliseen Sea Gladiator sarjaan verrattuna. Uudesta valurangasta löytyvät osat suksilaskutelinettä varten, jollaiset olivat käytössä sekä suomalaisissa että ruotsalaisissa Gladiatoreissa. Siirtokuva-arkilla on tunnukset kahden brittikoneen lisäksi kahdelle suomalaiselle ja kahdelle ruotsalaisen vapaaehtoislaivue F19 koneelle Talvisodan aikana. Lisäksi arkilta löytyy lyhyen aikaa käytössä olleet pääkallotunnukset "keltaiselle F " :lle, jotka maalattiin suomalaistunnusten päälle ennen koneen siirtolentoa takaisin Ruotsiin. Sarja sisältää myös kaikki aikaisemmin julkaistujen sarjojen valurangat, joten osat Sea Gladiatorin tai Gladiator MK I:n tekemiseksi löytyvät samasta laatikosta.

Sarja on valettu kermanharmaaseen melko pehmeään muoviin. Yleisvaikutelma on siisti ja pikkuosien valujälki on erinomaisen tarkkaa. Gladiatorin kangaspäällysteiset takarunko ja siivet on saatu luonnollisen näköisinä jäljennettyä muoviin. Saumat on kuvattu ohuella ja terävällä uppoviivoituksella. Suuremmissa pinnoissa on lievää karheutta, josta pääsee helposti eroon kevyellä hionnalla. Malli on todettu eri lähteissä mitta- ja muototarkaksi, mm. saksalainen mallailulehti "Kit Flugzeug-Modell" valitsi Gladiator Mk I:n vuoden malliksi vuonna 2003, joten en ruvennut sitä sen enemmin mittailemaan vaan rakensinkin sen lähes suoraan laatikosta.

En kauan miettinyt minkä Gladiatorin ja mistä yksiköstä valitsisin mallailuni kohteeksi, sillä olen aina ihaillut ruotsalaisen F19 vapaaehtoislaivueen urheita lentäjiä ja heidän koneitaan sekä niiden upeaa hopea/oliivinvihreä suojamaalausta. Muistan vieläkin kuinka jo nuoruusvuosinani katselin Suomen Siivet-lehdestä kuvia ruotsalaisen F19 vapaaehtoislaivueen Gladiatoreista ja luin kertomuksia niiden lähes tarunhohtoisesta taistelusta Pohjois-Suomen ilmapuolustuksessa Talvisodan taivaalla. Valintani oli tietenkin jokin F19 laivueen koneista. Päädyin koneeseen n:o 284 "keltainen F", jolla saavutettiin Talvisodassa kaksi ilmavoittoa, joista ensimmäinen kirjattiin vänrikki Ian Iacobin nimiin (katso historiaa osio) ja toinen vänrikki Per-Johan Salwénille.

Rakentaminen

Aloitin rakentamisen hiomalla pois siipien ja rungon pinnoilla olevan pienen karheuden. Tätä tehdessäni huomasin molemmissa rungonpuolikkaissa pienet "hymykuopat" eturungon alueella, jotka kittasin ja hioin tasaiseksi. Seuraavana oli vuorossa ohjaamo, jonka sisustus on kohtuullisen hyvä lukuunottamatta istuinta, mikä sopisi kokonsa puolesta lähinnä kääpiölle. Hylkäsin sarjan istuimen ja rakensin ylijäämälaatikosta löytyneestä osasta paremman sen tilalle. Ohjaajan istuimen takana oleva tila on melko puutteellisesti detaljoitu, sinne piti rakennusohjeen mukaan tulla vain radio. Valokuvien perusteella ruotsalaiskoneissa tuo tila oli katettu umpinainaiseksi ja sen päällä oli kouru, jota pitkin Sutton-vöiden hihna kulki koneen takarunkoon. Lisäksi ohjaajan istuimen takana oleva väliseinä puuttuu sarjasta. Koska nämä puutteet ovat erittäin näkyvällä paikalla valmiissa mallissa on ne syytä korjata. Asia selvinnee parhaiten sivun alaosasta löytyvistä työvaihekuvista ja IPMS Stockholmin sivuilla olevista valokuvista.

Rodenin maalausohje antaa ruotsalaiselle Gladiatorille virheelliset värit ohjaamoon. Ohjaamon pääväri on englantilainen Interior Green. Paras lähde ruotsalaiskoneen ohjaamon tekemiseksi löytyy IPMS Stockholmin sivuilta löytyvistä valokuvista. Museokoneen ohjaamon pitäisi olla alkuperäisessä asussaan vaikka kone onkin uudelleenmaalattu (väärin) Talvisodan aikaiseen kaavioon. Sarjan mittaritaulu on oikein suomalaisille ja brittikoneille, joissa mittaritaulun keskiosa oli upotettu syvemmälle kuin reunat. Ruotsalaisissa J8A Gladiatoreissa mittaritaulu oli tasapintainen, mittareiden sijoittelu oli erilainen ja mittaritaulu oli väriltään tumman puun värinen (ruskea bakeliitti tai vaneri?). Suomalaisissa ja brittikoneissa mittaritaulu oli musta. Koska mittaritaulu on syvällä rungon sisällä eikä juurikaan näy sieltä ulos, päätin käyttää sarjan mittaritaulun sellaisenaan vain oikean väriseksi maalattuna. Istuinvöinä käytin Eduardin valmiiksi maalattuja PE vöitä, jotka ovat vakuuttavan näköiset, ja ehdottomasti hintansa arvoiset.

Kun ohjaamo oli valmis liimasin rungonpuolikkaat yhteen. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä osista puuttuvat kokonaan kohdistustapit. Liimasin toisen runkopuolikkaan reunaan styreenilevystä leikattuja paloja toimimaan ohjaimina ja antamaan tukea osien yhteenliimauksen ajaksi. Omassa mallissani runkokappaleet olivat jonkin verran kieroutuneet ja jouduinkin liimaamaan osat yhteen puristimien avulla useammassa liimaussessiossa.

Seuraavaksi porasin reiät takilointia varten alatasoihin, korkeusvakaimiin ja runkoon, jonka jälkeen liimasin ne paikoilleen. Liimausten kuivuttua oli vuorossa korkeusperäsinten, sivuperäsimen ja laskutelineiden liimaus. (Huom! Tässä vaiheessa kannattaa korjata laskutelineen alaosa oikeanlaiseksi, katso työvaihekuva sivun alaosassa). Seuraavaksi liimasin siivekkeet paikoilleen. Sovitteet ovat melko hyvät, enkä tarvinnut kittiä kuin korkeusvakaajien alapuolisiin saumoihin ja laskutelineiden liitoskohtiin rungossa. Osa takilointia varten poraamistani rei'istä jäi siipitukien kiinnityskohtien alle ja jouduinkin poraamaan reiät myös siipitukien päissä olevien "anturoiden" päihin jotta saisin pujotettua niistä takilointilangat myöhemmin siiven läpi. Seuraavaksi liimasin ulommat siipituet kiinni alatasoihin. Seuraavana päivänä liimasin sisemmät siipituet alapäistään kiinni runkoon lyhennettyäni niitä ensin sen verran että ne sopivat paikoilleen. Huomioitava seikka on myös, että ruotsalaisissa ja suomalaisissa Gladiaattoreissa vasemman siiven etummaisessa siipituessa on vain yksi pitot-putki, joten toinen on poistettava. Lisäksi siipiaseiden muotosuojukset eroavat sarjan osista siten, että ruotsalaisissa Gladiatoreissa hylsynpoistoaukot olivat vain alapuolella, joten sivussa oleva aukko on poistettava.

Sarjan mukana tuleva Bristol Mercury VIII on ehkä täydellisin injektiovalettu moottori mitä olen milloinkaan nähnyt missään sarjassa. Valutyö on uskomattoman tarkkaa ja terävää. Tosin työntötankojen yläpään suojakotelot oli valettu neliskulmaisiksi, vaikka niiden kuuluisi olla etupuolelta virtaviivaiseksi pyöristettyjä. Sylinterinpäihin kiinnitettäviä pieniä pakoputkia on kaksi/ sylinteri eli kaikkiaan 18 kpl. Niiden liimaaminen sylinterinpäihin oikeaan asentoon on aikaa ja tarkkuutta vaativa juttu. Jos liimaus onnistuu hyvin, niin pakoputkien päiden pitäisi asettua Naca-renkaan sisäpinnalle ilman suurempia rakoja, jolloin ne on helppo liimata kiinni ja viimeistellä maalilla. Lisäsin vielä malliini kolme sarjasta puuttuvaa tukitankoa, joilla moottorin muotosuojus on tuettu moottoriin. Maalasin moottorin runko-osan, työntötangot suojakoteloineen ja imuputkiston moottorin takaosassa kiiltävällä mustalla. Sylinterit maalasin tumman metallinvärisiksi (gun metal+musta) ja sylinterinkannet alumiinilla. Moottorin muotosuojuksen sisäpuoli on maalattu XtraColorin duraluminilla. Moottorin alle tulevia öljynjäähdyttimiä on kahta mallia, joista leveämpi sopii suoraan muotosuojuksen alareunassa olevaan koloon kun taas ruotsalaiseen Gladiaattoriin tuleva jäähdytin on kapeampi eikä sitä voi sellaisenaan asentaa ohjeen mukaisesti paikoilleen. Täytin muotosuojuksessa olevan kolon styreenipalalla ja liimasin öljynjäähdyttimen sen päälle lyhennettyäni sitä ensin sopivasti. Lisäksi jäähdytin on osittain vääränmallinen ja sitä pitää hieman muotoilla kitillä tukevamman oloiseksi.

Potkurin tyviosan profiili takapuolelta on virheellinen. Sen pitäisi olla samanlainen kuin potkurin etupuolella. Tämä on helposti korjattavissa pyöreällä viilalla. Vielä muutama sana potkurin värityksestä ruotsalaisissa koneissa. Maalausohjeessa värisävyksi annetaan "natural wood", vaikka lähteideni mukaan Gladiatorien kaksilapaiset puupotkurit olivat maalattuja. Sävy vaihteli keskiharmaasta tummanharmaaseen tai mustaan. Englantilaisten Gladiatoreiden puupotkurit oli maalattu keskiharmaalla, sävy oli lähellä Medium Sea Grey :tä. Todennäköisesti näin maalattuja potkureita käytettiin myös ruotsalaisissa koneissa. Oman mallini potkurin maalasin hieman tummemmalla harmaalla (FS 16176) ja lapojen takapuolet mustalla, kuten ruotsalaisessa museokoneessa.

Gladiatorissa käytettiin tukijänteinä ns. RAF-jänteitä, jotka olivat levymäisiä, leveyden ollessa noin kaksi kertaa paksuus. Jotkut mallarit ovat käyttäneet tämän kuvaamisessa enemmän tai vähemmän onnistuneesti Evergreenin muovirimaa, ja taitaapa jostakin saada aivan oikeat mitat täyttävää PE tavaraakin. Päätin kuitenkin käyttää mallini takiloinnissa tuttua ja turvallista 0,12 mm maalattua siimaa, josta takilointi syntyy paljon helpommin ja riski epäonnistua on pienempi. Siimat maalisin ennen kiinnittämistä hopealla.

Käytin mallissani sarjan tuulilasiosaa ja kuomun takimmaista osaa. Liukuvan keskiosan, joka sarjassa on liian paksu, korvasin Falconin vacuosalla. Kirkastin kuomun osat Johnssonin kirkasvahalla, jota levitin Fairyllä pestyjen osien pintaan siveltimellä. Olen kokeillut myös "dippaamista" aineeseen, mutta olen saanut aina aikaiseksi jonkinlaisia valumia. Siveltimellä saan levitettyä ainetta ohuemman kerroksen eikä valumia synny, ainakaan joka kerta.

Maalaus ja siirtokuvat

Sarjan maalausohje F19 laivueen koneelle n:o 284, "keltainen F" on virheellinen. Oikea maalausohje löytyy "SIH 12 Englantilaiset hävittäjät" - kirjasta, jossa on erinomaiset Klaus Niskan tekemät piirustukset "keltaisesta F" :sta joita käytin apuna mallini maalauksessa. Kirjassa on myös paljon hyviä valokuvia suomalaisista ja F19 Gladiatoreista. Lisää laadukkaita valokuvia suomalaisista ja ruotsalaisista F19 laivueen Gladiatoreista löytyy "SIH 25 Hurricane&Gladiator" - kirjasta.

Suojamaalauskaavion maalasin käyttäen apuna zoomaavalla kopiokoneella oikeaan kokoon suurennettua maalauskaaviota SIH 12 kirjasta. Leikkelemäni maalausmaskit kiinnitin pienillä teipinpaloilla mallin pinnalle. Mallini maalauksessa käyttämäni sävyt ovat seuraavat: Ruotsin ilmavoimien oliivinvihreä LifeColor UA 054 (FS 34096), alapintojen siniharmaa LifeColor UA 117 (FS 36329) ja alumiini XtraColor X501 Silver.

Talvisodan aikana otetuissa valokuvissa F19 ja Suomen ilmavoimien Gladiatoreiden suksien etuosien päälliset olivat tummemmat kuin suksen keskellä oleva korkea muotosuojus, joka näyttäisi olleen alumiinin värinen. Suksien etuosien päälliset olikin mahdollisesti maalattu Ruotsin ilmavoimien vaalean siniharmaalla eli alapintojen värillä tai sitten ne saattoivat olla tummempaa metalliseosta kuin muu osa suksea. Itse päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja maalasin suksien päälliset tummalla metallinharmaalla (Hu156+XtraColor Silver suhteessa 1/1). Vielä on olemassa se kolmaskin vaihtoehto, että suksien päälliset olivatkin jotakin aivan muuta väriä, mutta kenpä tietää! Suksien yläpuolen muotopellit oli tehty lohkoista, joiden saumat oli tiivistetty joustavalla täytteellä, joka salli suksien taipumisen. Täytteet erottuivat tummina raitoina suksen muotosuojuksessa. Suksen takaosan päällinen oli väriltään tumman punaruskea (maalattu puu?) ja suksen kantaosa oli alumiinin värinen.

Siirtokuva-arkilla on kahdet eri aikoina käytössä olleet tunnukset "keltaiselle F":lle. Valitettavasti hakaristitunnuksien sininen on aivan liian vaaleaa ollakseen Suomen ilmavoimien sinistä. Korvasinkin sarjan tunnukset Galdecalsin 1/72 hakaristiarkin siirtokuvilla. Runkotunnuksen halkaisija 1/48 mittakaavassa on 15,5 mm ja siipitunnusten korkeus ilman pohjaympyrää 20 mm. Siiven alapintojen tunnukset oli F 19 Gladiatoreissa maalattu ilman valkoista pohjaympyrää, joten hakaristien valkoinen tausta pitää saksia pois. Sarjan arkilla on myös mielenkiintoiset pääkallotunnukset "keltaiselle F " :lle, jotka maalattiin suomalaistunnusten päälle ennen koneen siirtolentoa takaisin Ruotsiin. Yrittäessäni asentaa konekohtaista " F " tunnusta peräsimeen se hajosi palasiksi, joten maalasin kirjain tunnukset maskien avulla. Siirtokuva oli myös hyvin ohutta ja alla olevan maali kuulsi selvästi sen läpi, joten maalaus oli joka tapauksessa parempi vaihtoehto.

Yhteenveto

Melko työläs ja paljon rakentamistunteja vaatinut malli, ainakin tällaisen pääasiassa yksitasoja tehneen mallarin mielestä. Sarja sisältää paljon pikkuosia ja vaatii huolellista rakentamissuunnittelua, eikä sitä voi suositella aivan vasta-alkajille. Toisaalta sinnikäs ja ahkera puurtaminen palkitaan hyvännäköisellä lopputuloksella.

Historiaa

Gloster Gladiator oli viimeinen monista Glosterin suunnittelemista kaksitasohävittäjistä. Se otettiin käyttöön aikana, jolloin nopeat yksitasoiset hävittäjät olivat jo syrjäyttämässä kaksitasojen aikakauden. Gladiator oli viimeinen Kuninkaallisten ilmavoimien (RAF) palveluksessa ollut kaksitasohävittäjä, vaikkakaan ei viimeinen lajinsa edustaja maailmassa. Italialainen Fiat CR.42 oli tuotannossa vielä vuonna 1943 ja Neuvostoliittolaisen Polikarpov I-153 Tsaikan valmistetus lopetettiin vuonna 1940.

Gladiator oli hävittäjänä hidas, mutta pienen siipikuormituksensa ansiosta erittäin ketterä kone. Näkyvyys ohjaamosta oli hyvä kaksitasojen mittapuun mukaan. Gladiator pystyi kaartamaan tiukemmin kuin esim. Polikarpov I-153 Tsaikka. Ketteryys olikin koneen ainoa etu. Gladiaattorissa ei ollut panssarointia ja polttoainesäiliöt olivat suojaamattomat, se syttyi helposti tuleen. Gladiatorin neljän kevyen kk:n aseistusta pidettiin aluksi riittävänä, mutta myöhemmin liian heikkotehoisena.

Hävittyään vuonna 1927 hävittäjäkilpailun Bristol Bulldogille, Gloster jatkoi kaksitasonsa kehittelyä omin varoin. Sinnikkyys palkittiin vuonna 1933, kun Gloster Gauntlet I valittiin RAF:n palveluskoneeksi. Vuoden 1937 alussa RAF:llä oli kaikkiaan 14 Gauntlet laivuetta. Gloster Gauntlet I alatyyppiä valmistettiin 24 ja Gauntlet II :sta 204 kappaletta. Gauntlet oli vuosia RAF:n nopein hävittäjä saavuttaen 362 km/h nopeuden 4800 metrin korkeudessa.

Jo paljon ennen ensimmäisen sarja-Gauntletin toimitusta siitä kehitetty S.S.37 lensi ensilentonsa 12. syyskuuta 1934. Se oli Glosterin itse rahoittama ja suunniteltu Ilmailuministeriön laatimaan spesifikaatioon F.7/30, joka oli haamuraja aikansa lentokonetekniikalle. Neljä konekivääriä ja 402 km/h huippunopeus olivat liikaa niin moottoreille kuin kaksitasojen aerodynamiikallekin. Spesifikaation vaatimuksiin yritti vastata myös monta muuta kilpailevaa lentokonetehdasta. Glosterin pääsuunnittelija Henry P. Folland päätyi tarjoamaan F.7/30 spesifikaation täyttävää konetta tavallaan sattumalta. Suunnitellessaan Gauntletin kehittämistä vuonna 1933 hän laski, että vähentämällä siipitukia ja vaihtamalla laskuteline yksivartiseen sisäjousitettuun pyörään, saattaisi uusi 700 hv:n Mercury ME.30 juuri ja juuri kiihdyttää Gauntletin vaadittuun nopeuteen. Kustannusten ja ajan säästämiseksi SS.37 prototyyppi modifioitiin Gauntletista vaihtamalla siivet ja laskuteline sekä lisäämällä rungon oikealle puolelle pintajäähdytin ja ohjaamon taakse vastusta pienentävä muotokappale. Alasiipiin asennettiin Vickers-konekiväärit ja koneeseen lisättiin laskeutumislaipat.

Gladiator I

Alkujaan ylimitoitettu spesifikaatio F.7/30 vanheni käsiin samaan aikaan kun Saksan toimet aiheuttivat lisääntyvää jännitystä Euroopassa. Uudet nopeat yksitasot Supermarine Spitfire ja Hawker Hurricane olivat jo työn alla, mutta ennen niiden tuloa haluttiin saada jotain perinteistä ja nopeammin tuotantoon soveltuvaa. RAF:n varusteluohjelmaa päätettiin kiihdyttää ja Ilmailuministeriö tilasi heinäkuussa 1935 Glosterilta 23 Gladiatoriksi ristittyä hävittäjää spesifikaatiolla F.14/35. Gladiatorin kantavat osat olivat kokometallirakennetta, runko ohjaamon takaosaan asti oli alumiinipäällystettä siipien ja peräsinten ollessa kangaspäällysteiset. Prototyyppi K5200 modifioitiin heinäkuussa 1935 Gladiator I-standardiin. Siihen asennettiin 830 hv:n Mercury IX moottori ja Watts-puupotkuri. Koneessa kokeiltiin myös Fairey-Reed kolmilapaista metallipotkuria. Ero potkureiden suorituskyvyssä oli lähinnä teoreettinen. K5200 prototyyppiin asennettiin liukukuomu. Aseistus käsitti kaksi runkoon asennettua 7,7 mm Vickers Mk V konekivääriä ja kaksi siipiin asennettua 7,7 mm Lewis konekivääriä, jotka vaihdettiin myöhemmin Vickers "K" tyyppisiksi. Loppusarjan koneissa käytettiin runko- ja siipiaseina 7,7 mm Browning konekivääreitä. Vuonna 1938 Gladiator I koneilla oli varustettu kahdeksan RAF:n laivuetta. Gladiator I koneita valmistettiin kaikkiaan 378 kpl vuosina 1936 - 1937. Konetta käyttivät RAF ja useat ulkomaalaiset asiakkaat.

Gladiator II

Brittiläisen Imperiumin etujen valvonta erityisesti Lähi-Idässä vaati jatkuvasti lisää hävittäjiä. Alunperin tarve tyydytettiin Gladiator I koneilla, mutta ajan mittaan koneiden tarve kasvoi jatkuvasti. Tätä tarvetta tyydyttämään suunniteltiin Gladiator II. Koneen suunnittelussa, erityisesti moottorissa, otettiin huomioon sen tuleva toiminta-alue jossa oli kuumaa, kosteaa ja pölyistä. Lähi-Idässä käytetyt koneet varustettiin Vokes-ilmansuodattimilla. Ensimmäinen spesifikaatioon F.36/37 rakennettu Gladiator II valmistui helmikuussa 1938 ja se oli varustettu 830 hv:n Mercury VIIIA/AS moottorilla. Moottorin välityssuhdetta oli muutettu ja kone oli varustettu Fairey-Reed'sin kolmilapaisella kiinteällä metallipotkurilla ja sähköisellä startilla. Gladiator II varustettiin uudenaikaisilla alipaineella toimivilla hyrrämittareilla. Koneissa käytettiin runko- ja siipiaseina 7,7 mm Browning konekivääreitä. Gloster rakensi kaikkiaan 270 Gladiator II konetta vuosina 1938 - 1940 RAF:n ja ulkomaalaisten tilaajien käyttöön.

Sea Gladiator

Ison-Britannian amiraliteetti havahtui sodan uhan alla vasta vuonna 1937 huomaamaan, että siltä puuttui kelvollinen tukialushävittäjä joka suojaisi sen aluksia ilmahyökkäyksiltä. Fairey Fulmarista oli suunniteltu seuraavaa tukialushävittäjää ja jo vanhentuneen Hawker Nimrodin korvaajaa, mutta se saataisiin käyttöön vasta 1940. Tukialushävittäjähankinnalla oli kiire ja ainoa heti saatavilla oleva konetyyppi oli Gloster Gladiator. Laivasto valitsikin Gladiatorin, joka oli edelleen tuotannossa mutta jota jo korvattiin RAF:n käytössä yksitasoisilla hävittäjillä. Vuonna 1938 38 Gladiator II konetta muunnettiin tehtaalla Sea Gladiator standardiin. Koneisiin asennettiin V-muotoinen laskeutumiskoukku, mittaristo muutettiin laivaston vaatimuksia vastaavaksi ja koneisiin vaihdettiin laivaston radio. Seuraavaan 60 koneen erään lisättiin katapulttistartin mahdollistava varustelu ja pelastuslautta virtaviivaisen muotosuojuksen alle laskutelineiden väliin. Moottorina Sea Gladiatorissa oli sama Mercury VIIIA moottori kuin Gladiator II:ssa. Koneessa oli aseistuksena 4 kpl 7,7 mm Browning konekivääriä, joista rungossa kaksi ja siipien alla kaksi. Kaikkien Gladiator tyyppien ulkoiset mitat olivat samat mutta suurimmat lentomassat vaihtelivat hieman Sea Gladiatorin ollessa näistä raskain. Erot eri tyyppien saavutusarvoissa olivat hyvin pienet.

Gladiatorit Iso-Britannian palveluksessa

Toisen maailmansodan sytyttyä Ranska pyysi Englannilta hävittäjiä ja pommikoneita alueelleen. Marraskuussa 1939 Gladiator-laivueet N:o 607 ja 615 lensivät Ranskaan Mervilleen. 10.5.1940 alkaen laivueet joutuivat koviin taisteluihin Luftwaffea vastaan. Hävittäjälaivue N:o 607 saavutti liki 80 ilmavoittoa (epävirallisia, laivueiden sotapäiväkirjat katosivat) ennen kuin Luftwaffe lopulta tuhosi koneet maassa. Säästyneet koneet poltettiin ennen Brittien vetäytymistä maasta.

Huhti-kesäkuussa 1940 RAF:n Gladiator-laivue N:o 263 puolusti Norjassa Narvikin alueella olevia brittijoukkoja saksalaisten ilmahyökkäyksiltä ja ampui alas 23 tiedustelu- ja pommikonetta. Laivue menetti pommituksissa ja onnettomuuksissa yhteensä 26 konetta. Vetäytyessään Norjasta jäljelle jääneet kymmenen Gladiatoria lähetettiin lentotukialus Gloriousille, joka upotettiin seuraavana päivänä matkallaan Englantiin.

Italian julistettua sodan Iso-Britanniallle kesäkuussa 1940 joutuivat RAF:n Pohjois-Afrikkassa olevat Gladiator-laivueet (N:o 33, 80, 94, 112) taisteluihin, jotka pian levisivät koko Välimeren alueelle. Gladiatorit osallistuivat sotatoimiin Kreikassa, Kreetalla ja Pohjois-Afrikassa italialaisia ja saksalaisia vastaan. Juuri Välimeren sotatoimialueella Gladiatoreita käytettiin eniten ja siellä konetyyppi saavutti myös menestystä italialaisia vastaan taistellessaan. Kuninkaallinen Laivasto käytti konetta tukialuksillaan suojahävittäjänä.

Ehkä parhaiten Gladiator muistetaan kuitenkin Maltan taistelusta, jossa se osallistui saaren epätoivoiseen puolustustukseen lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Maltan ensimmäisissä ilmataisteluissa kuusi Gladiatoria toimi yhdessä neljän Hurricanen kanssa Hal Farista ja Luqasta käsin ollen saaren ainoat hävittäjäkoneet. Ne taistelivat 72 vihollismuodostelmaa vastaan ja ampuivat alas kaikkiaan 37 viholliskonetta. Noustessaan kerta toisensa jälkeen taivaalle ne valoivat uskoa saarella oleviin taistelun jatkamisen puolesta. Kolme näistä Gladiatoreista nimettiin pian nimillä Faith, Hope ja Charity (Usko, Toivo ja Rakkaus). Yksi näistä alkuperäisistä koneista on edelleen nähtävänä Maltalla Vallettan sotamuseossa (vain runko).

Gladiatorit Suomessa

Talvisodan sytyttyä Suomi yritti hankkia lentokalustoa ympäri maailmaa. Suomen hallitus tilasi 20 Gladiator II konetta Englannista joulukuussa 1939. Ostettujen 20 koneen lisäksi Englannin hallitus lahjoitti 10 Gladiatoria Suomen pyydettyä lisää kalustoa. Osittain kootut koneet laivattiin Göteborgiin ja kuljetettiin sieltä junalla Malmöön, jossa ne koottiin englantilaisten johdolla. Sieltä koneet vietiin Barkarbyn lentokentälle, josta suomalaisohjaajat kävivät noutamassa ne 18.1. - 16.2. 1940. Koneet luovutettiin LLv 26:lle tammi - helmikuussa 1940. LLv 26 lensi Talvisodan aikana 600 sotalentoa ja sille tilastoitiin 34 ilmavoittoa. Kahdesta laivueen lentäjästä tuli Gladiator-ässä: Oiva Tuominen saavutti 6,5 ja Paavo Berg 5 ilmavoittoa lentäessään Gladiatorilla.

Laivueen omat tappiot olivat kuusi ohjaajaa ja 13 konetta, joista 11 ilmataisteluissa. Tappioihin vaikutti koneen hitaus ja haavoittuvaisuus. Polttoainesäiliöt olivat suojaamattomat ja syttyivät herkästi tuleen, eikä ohjaajalla ollut selkäpanssaria. Talvisodassa muita Gladiatoria käyttäneitä yksiköitä olivat LLv 12, joka suoritti niillä kaikkiaan 67 sotalentoa ilman omia tappioita. LLv 14 lensi 34 sotalentoa saavuttaen kolme ilmavoittoa ja menettäen yhden koneen ohjaajineen.

Jatkosodassa LeLv 12 ja LeLv 14 käyttivät Gladiaattoreita lyhyen ajan tiedustelutehtäviin, kunnes luovuttivat koneet LeLv 16 :lle, joka oli myös tiedustelulaivue. LeLv 16 toimi useista tukikohdista käsin sodan loppuun saakka lentäen 2000 sotalentoa. Jatkosodassa saavutettiin yksi ilmavoitto ja menetettiin kymmenen konetta, joista neljä sotatoimissa. Tyypin viimeisen lennon Suomessa suoritti GL-275 20.2.1945.

Gladiatorit Ruotsissa

Ruotsi tilasi 37 Gladiator I konetta vuonna 1937 ja 18 Gladiator II konetta vuotta myöhemmin. Koneet nimettiin ruotsalaisittain J8 (Gladiator I) ja J8A (Gladiator II). Ruotsalaiset Gladiator I koneet oli varustettu 645 hv:n Bristol Mercury VI moottorilla ja Gladiator II koneet 830 hv:n Mercury VIII moottorilla. Tähtäimenä käytettiin saksalaista Revi-3c tähtäintä. Koneista 45 osoitettiin Tukholman ilmapuolustuksesta vastanneelle F8 hävittäjäyksikölle ja loput 10 konetta varastoitiin. Viimeinen Gladiator poistui käytöstä vuonna 1947.

Talvisodan sytyttyä Suomen ja Neuvostoliiton välille 30.11.1939 Ruotsin ilmavoimat muodosti maan hallituksen luvalla vapaaehtoisyksikön auttaakseen Suomea. Yksikkö sai tunnuksen F19 ja sillä oli kalustonaan 12 J8A (Gladiator II) hävittäjää, 4 B4 Hart (Hawker Hart) kevyttä pommikonetta, kaksi kuljetuskonetta ja yksi yhteyskone, henkilöstöä oli kaikkiaan 250 miestä. Koneiden oliivinvihreät yläpinnat suojamaalattiin hopeanvärisellä raidoituksella. Ruotsalaistunnukset korvattiin suomalaisilla kansallisuustunnuksilla ja koneiden peräsimiin maalattiin keltaiset konekohtaiset kirjaintunnukset. Koneet varustettiin suksilaskutelineillä.

F19 siirtyi Kemin Veitsiluotoon 10.1.1940. Veitsiluoto toimi yksikön päätukikohtana, jonka lisäksi käytössä oli kuusi muuta tukikohtaa. Yksikön tehtävänä oli tiedustelu, rynnäköinti ja ilmatilan puolustus Oulun pohjoispuolisella alueella. F19 sai tulikasteensa jo 12.1.1940, kun neljä J8A Gladiatoria ja neljä B4 Hartia hyökkäsi menestyksellisesti vihollisen kolonnaa vastaan Märkäjärven länsipuolella. Sieltä lento jatkui kohti lähistöllä ollutta venäläistä lentotukikohtaa, jota vastaan osasto hyökkäsi. Vänrikki Ian Iacobi ampui alas yhden I-15 hävittäjän ja kolme muuta tuhottiin jääkentälleen. Vaikka hyökkäys olikin menestys, tuli se kalliiksi myös hyökkääjälle. Kaksi B4 Hartia törmäsi ilmassa ja tuhoutui ja kolmannen ampuivat alas kolme venäläistä I-15bis hävittäjää. B4 Hartien miehistöistä yksi kaatui, kaksi joutui vangiksi ja kolme pääsi takaisin Suomen puolelle.

F19 toimi 62 päivän ajan aina Talvisodan loppuun 12.3.1940 asti. Se saavutti kaikkiaan 12 ilmavoitttoa, joista kuusi hävittäjää ja kuusi pommikonetta. Toimintansa aikana yksikkö menetti kolme B4 Hartia ja kolme J8A Gladiatoria. Kolme ruotsalaista vapaaehtoista lentäjää sai surmansa puolustaessaan Pohjolan vapautta. Aselevon astuttua voimaan jäljellä olevat koneet lennettiin Ruotsiin. Siirtolentojen ajaksi suomalaiset tunnukset ylimaalattiin omintakeisilla kuvilla.

Muut käyttäjämaat

Latvia

Ensimmäinen Glosterin ulkomaalainen asiakas oli Latvia, joka osti 26 Gladiator I konetta vuonna 1937. Valtaosa koneista päätyi venäläisille Neuvostoliiton miehitettyä Latvian, myöhemmin Saksan miehitettyä alueet 1941 koneet päätyivät Luftwaffen käyttöön.

Liettua

Liettua osti 14 Gladiator I konetta vuonna 1937, jotka kaikki päätyivät venäläisille maan tultua miehitetyksi. Saksan vallatessa alueen Luftwaffe tuhosi suurimman osan Gladiatoreista maassa vuonna 1941.

Norja

Norja tilasi vuonna 1937 12 Gladiator I konetta. Myöhemmin tilaus muutettiin käsittämään kuusi Gladiator I ja kuusi Gladiator II konetta. Kymmenen koneista oli taistaluvalmiina Saksan hyökätessä Norjaan 8.4.1940. Norjalaiset Gladiatorit tuhosivat seitsämän saksalaiskonetta. Lopulta Luftwaffe sai tuhottua kuusi Gladiatoria kentilleen. Moottorivian vuoksi yksi Gladiatoreista joutui laskeutumaan järven jäälle, jolloin sen toinen laskuteline meni jään läpi ja kone hylättiin. Kaksi Gladiatoria siirrettiin toiselle jäätyneelle järvelle Oslosta pohjoiseen, jolloin taas laskussa toisen koneen laskuteline meni jään läpi ja kone hylättiin jäälle. Tämä kone jäi myöhemmin saksalaisten sotasaaliiksi. Toinen Gladiator jätettiin jäälle norjalaisten joukkojen vetäytyessä, mutta myöhemmin huhtikuussa se otettiin uudelleen käyttöön. Koneella aiottiin suorittaa hyökkäys Gardermoen lentokentällä olevia Luftwaffen koneita vastaan, mutta yritys kilpistyi moottorivikaan. Gladiator vaurioitui osuttuaan puihin, mutta lentäjän onnistui käynnistää moottori ja lentää takaisin tukikohtaansa. Kone poistettiin myöhemmin palveluksesta.

Belgia

Kesällä 1937 Belgia tilasi 22 Gladiator I konetta ilmavoimilleen. Saksan vallattua Alankomaat 10. toukokuuta 1940 14 toimintakuntoista Gladiatoria nousi vastoin käskyä yhdessä 12 Hurricanen kanssa taistelemaan hyökkäävää Luftwaffea vastaan huonolla menestyksellä. Taisteluissa kahden päivän aikana Luftwaffen Bf 109 koneet ampuivat alas 9 Gladiatoria ja tuhosivat kolme konetta maassa, lisäksi kaksi Gladiatoria menetettiin He 111 koneiden vaikutuksesta. Myös kaikki 12 Hurricanea tuhoutui näissä taisteluissa.

Kiina

Kiina tilasi 36 Gladiator I konetta lokakuussa 1937 taistellakseen maahan tunkeutuvia Japanilaisia vastaan. 20 näistä koneista saapui Hong Kongiin vuoden l937 loppupuolella. Pakkauslaatikoissaan olevat koneet vietiin Kai Takin lentokentälle Hong Kongiin kokoamista varten. Japanin poliittinen painostus Brittihallitusta kohtaan esti koneiden kokoamisen Hong Kongissa ja koneet jouduttiin lähettämään rautateitse Kantoniin. Glosterin tekninen henkilökunta avusti Kiinalaisia koneiden kookoonpanossa, joka tapahtui japanilaisten hyökkäysten takia hajautetusti mitä merkillisemmissä paikoissa, kuten esim. eräällä hautausmaalla. Loput tilatuista 16 koneesta saapuivat Kiinaan pian ensimmäisen erän jälkeen. Suurin osa näistä koneista menetettiin vuoden 1938 elokuun loppuun mennessä taisteluissa japanilaisia vastaan loppujen koneista tultua lentokelvottimiksi taisteluvaurioiden vuoksi. Kolmen kiinalaisen lentäjän kerrotaan jatkaneen taisteluaan Gladiatoreilla japanilaisia vastaan joulukuuhun 1939. Kolme viimeistä Gladiatoria lensi koulutuskäytössä vuoden 1940 alkupuolelle asti.

Irlanti

Irlanti osti vuonna 1937 neljä Gladiator I konetta ja tilasi myöhemmin vielä neljä konetta lisää, mutta lisätilausta ei toimitettu vaan kaikki valmistuneet koneet otettiin Britannian omaan käyttöön. Viimeinen neljän koneen hankintayritys kariutui Englannin julistettua kauppasaarron aseviennille Irlantiin. Viimeinen Gladiator tuhoutui tammikuussa 1944, jonka jälkeen Englanti toimitti Hurricaneja Irlantiin korvaamaan Gladiatorit.

Kreikka

Kreikka sai käyttöönsä kaksi Gladiator hävittäjää vuonna 1938, kreikkalaisen liikemiehen ostettua ja lahjoitettua koneet Kreikan Kuninkaallisille Ilmavoimille. Joulukuusta 1940 alkaen RAF:n eri laivueista Egyptistä siirrettiin Gladiator I koneita Kreikan ilmavoimille yhteensä 16 kappaletta. Gladiatorit ampuivat ilmataisteluissa alkuvuonna 1941 alas yhteensä kahdeksan italialaiskonetta, omien menetysten ollessa viisi Gladiatoria. Kaikki jäljellä olevat Kreikan Gladiatorit tuhoutuivat kentilleen saksalaisten Bf 109 koneiden rynnäköissä 16. - 20.4.1941.

Egypti

Englannin ja Egyptin välisen vuonna 1936 solmitun puolustussopimuksen mukaisesti RAF toimitti maaliskuussa 1939 18 Gladiatoria Kuninkaallisille Egyptin Ilmavoimille. Koneet oli Englannissa muutettu Gladiator II standardiin. Vuonna 1940 toimitettiin vielä 18 RAF:n käytössä ollutta Gladiator II konetta Egyptiin. RAF ja REAF toimivat samoista tukikohdista käsin ja huolsivat joskus toistensa koneita. Koneet poistettiin käytöstä 1945.

Irak

Irak hankki ilmavoimilleen 15 Gladiator I konetta 1930-luvun loppupuolella. RAF huolsi koneet omassa tukikohdassaan Habbaniyassa. Irak palautti useita koneita myöhemmin takaisin RAF:lle. Yhdeksän Irakilaista Gladiatoria toimi Brittejä vastaan Habbaniyassa Saksan nostattamassa kapinassa toukokuussa 1941. Tässä yhteenotossa Irakin Kuninkaalliset Ilmavoimat (RIAF) sai yhden ilmavoiton. Maaliskuussa 1944 RAF siirsi viisi Gladiator II konetta Irakille korvaten täten vuonna 1941 käyttöönsä saamansa koneet. Vielä vuonna 1949 ainakin kaksi Gladiatoria oli lentokunnossa Mosulissa.

Portugali

Portugali tilasi 15 Gladiator II konetta ilmavoimilleen heinäkuussa 1938. Koneet lähetettiin osina Alvercaan Portugaliin, jossa ne koottiin. Portugali yritti saada Britanniasta modernimpia hävittäjäkoneita, mutta niitä ei myyty. Sen sijaan toimitettiin lisää 15 Gladiator II konetta. Koneita käytettiin Azorien saarten puolustuksessa vuoden 1943 loppupuolelle saakka. Gladiatoreita käytettiin vielä 1950-luvun alkupuolella harjoitushävittäjinä Portugalin ilmavoimissa.

Sotasaalis- ja liittolaiskoneet

Neuvostoliitto sai sotasaaliiksi arviolta 32 konetta vallattuaan Viron, Latvian ja Liettuan ja käytti koneita koulutukseen.

Saksa sai koneita sotasaaliiksi Latviasta (ex Neuvostoliiton koneita) ja Norjasta. Luftwaffen kirjanpidossa oli kaikkiaan 13-15 lentokelpoista konetta, joita käytettiin liitokonelentäjien koulutuksessa hinauskoneina.

Australia, Vapaa Ranska ja Etelä-Afrikka sai koneita RAF:ltä. Australian ilmavoimat saavutti koneillaan (36) myös menestystä Italialaisia vastaan saavuttaen 18 ilmavoittoa. Myös Etelä-Afrikan ilmavoimat ottivat yhteen Italialaisten kanssa ilman mainittavaa menestystä.

Pidä hiiriosoitinta pikkukuvan päällä hetki ennen klikkaamista