Jari Juvonen'S Home Page / Flyingplastic.net

Tamiya 1/48 TAM61034

Laatikon kansi ja maalausohje

Halusin tällä kertaa rakentaa mallini "nopeasti" (mikä tarkoittaa kohdallani alle puolessa vuodessa :) ja ilman suurempia muutostöitä. Onnistuinkin siinä melko hyvin, sillä ylitin tavoiteaikani vain yhdellä viikolla! Koska minulla ei vielä ollut hyllyssäni yhtään US Navyn / Marinesin konetta valintani osui jo kauan rakentamattomien mallien pinossa odotelleeseen Tamiyan Wildcatiin. Tiesin jo lukemieni nettiarvostelujen perusteella Tamiyan F4F-4:n olevan erinomainen lähtökohta suoraan laatikostakin rakennettuna. Ja näin olikin, osien yhteensopivuus on hyvä ja kitin tarve jäi vähäiseksi. Kun detaljointikin, ohjaamo mukaan lukien, on erittäin laadukasta on mallista vaikea löytää mitään moitittavaa. Tosin pari pientä kauneusvirhettä löytyy, jotka mielestäni kannattaa korjata, niistä seuraavaksi.

Mallin näkyvin virhe on niittauksessa, Tamiya on kuvannut kupuniitit mielestäni aivan liian suurina. Hioinkin mallistani niitit kokonaan pois. Konetta esittävissä valokuvissa ei lähikuvia lukuunottamatta juuri kupuniittejä erotu. Toinen parantelun kohde on ohjaamo, jossa lattia on tehty umpinaiseksi. Wildcateissa ohjaamon lattia oli sivuilta avonainen mahdollistaen suoran näkyvyyden ulos koneen alapuolen ikkunoista (kts työvaihekuva). Lisäsin ohjaamoon vielä teipistä tekemäni istuinvyöt, joihin otin soljet miljoonalaatikosta löytyneeltä etsiarkilta. Ohjaamon kuomu on kirkas ja istuu hyvin paikoilleen. Kuomun liukuva osa on tosin liian paksu, eikä sitä voi käyttää jos haluaa rakentaa koneensa kuomu auki. Ongelmaan löytyy ratkaisu Falconilta, jolta löytyy vacukuomu sarjan osan tilalle.

Moottorin muotosuojuksen takaosan yläreuna jäi sivulta katsottuna alemmaksi kuin nokan yläpinta. Korotin sitä hiukan kitillä ja hioin sen muotoonsa (kts työvaihekuva). Toinen paikka missä tarvitsin kittiä oli lisäsäiliöiden ripustimien kiinnitysreikien poistaminen. Lisäsäiliöiden käyttömahdollisuus tuli koneisiin vasta vuoden 1943 alussa. Jos rakentaa mallinsa ennen tätä ajankohtaa esittäväksi pitää siivissä olevat lisäsäiliöiden kiinnitysreiät kitata umpeen. Pakoputkien aukot on valettu umpinaiseksi, ne kannattaa porata auki samoin kuin konekiväärien putketkin.

Tamiyan ohjeista poiketen rungon sisäpinnat on maalattava vaaleanharmaalla valkoisen sijaan. Muista amerikkalaisista lentokoneenvalmistajista poiketen Grumman ei käyttänyt korroosionesto- ja suojamaalina yleisesti käytettyä Zinc Chromatea, vaan omaa ns. Grumman Greytä, joka on sävyltään sama kuin alapintojen vaaleanharmaa (FS 36440). Mallini ohjaamon maalasin Interior Greenillä kuten rakennusohjeessa ja eräässä lähdemateriaalissani neuvotaan. Tätäkin sävyä tosin käytettiin joidenkin lähteiden mukaan loppusarjan F4F-4:ssa, vaikka parempi värisävy olisi ollut Bronce Green (FS 24050 tai 24052), jota Grumman virallisesti käytti ohjaamovärinä rakentamissaan F4F-3 ja F4F-4 koneissa. Sävy on tummempi ja sinertävämpi vihreä kuin Interior Green. Asia selvisi minulle vasta rungon koonnan jälkeen IPMS Stockholmin nettisivuilta. General Motorsin rakentamissa FM-1 ja FM-2 koneissa ohjaamovärinä oli Interior Green.

Käytin ensimmäistä kertaa akryylimaaleja mallini maalamisessa. Käyttämäni maalit ovat Life-Colorin maaleja, joissa käytin ohenteena pullotettua akkuvettä. Lasolia ei voi käyttää maalin ohenteena, sillä sitä käytettäessä maali saostuu käyttökelvottomaksi sakaksi. Maali toimii ruiskussa hyvin, kunhan ensin oppii oikean ohennussuhteen. En vaalentanut ylä- ja alapuolen Blue Grey ja Light Grey maaleja, sillä ne ovat mielestäni sopivia suoraan purkista. Kokeilin myös ensi kertaa käyttää "Futurea", eli suomeksi sanottuna Johnsonin Kirkasta Lattiavahaa kiiltävän lakan sijaan. Ruiskutin sillä koko mallin ennen siirtokuvien kiinnittämistä. Aine tuntuu toimivan erinomaisesti vedellä ohennettuna. Sivelin sillä myös ohjaamon kuomun ja muut lasiosat, jolloin ne kirkastuvat ja kestävät esim. syanoakrylaatti eli ns. pikaliimojen höyryjä samentumatta.

Sarjan siirtokuva-arkilta löytyy vaihtoehdot neljälle US Navyn tukialuksilta lentäneelle koneyksilölle ja yhdelle Marinesin koneelle. Kolme koneista on alkusodan kaksivärikaaviossa väreinä Blue Grey ja Light Grey ja yksi myöhemmässä vuonna 1943 käyttöön otetussa kolmivärikaaviossa väreinä Semi-Gloss Sea Blue, Non Specular Intermediate Blue ja Non Specular Insignia White.

Halusin mallini esittävän jonkun tunnetun Guadalcanalin ässän konetta, joten hankin Cutting Edgen siirtokuva-arkin. Siltä löytyy tunnukset neljälle vuonna 1942 Guadalcanalilla lentäneelle koneyksilölle, joista valitsin mallini esikuvaksi VMF-121:n komentajan kapteeni Joe Fossin koneen (Fossista lisää historia-osiossa). Kiinnittäessäni ensimmäistä kansallisuustunnusta huomasin, että ja se oli haljennut eikä se näyttänyt reagoivan mitenkään Micro Setin kanssa. Päätinkin käyttää sarjan omia kansallisuustunnuksia, jotka ovat muuten hyvät mutta turhan paksut. Runkotunnusten kanssa ilmeni myös hiukan ongelmia, niitä oli aika hankala saada asettumaan siististi paikoilleen, johtuen siitä että Wildcatin takarunko on hyvin pyöreä ja voimakkaasti taaksepäin suippeneva, mutta onnistuin siinä loppujen lopuksi mielestäni ihan tyydyttävästi. Muut konekohtaiset tunnukset tulivat Cutting Edgen arkilta.

Historiaa

Grumman F4F Wilcat oli USA:n laivaston ja merijalkaväen päähävittäjätyyppi Toisessa maailmansodassa ensimmäisten puolentoista vuoden ajan. Tyyppi oli ratkaisevassa roolissa Cuadalcanalin taistelussa sekä Corallimeren, Midwayn ja Itä-Salomonien suurissa tukialustaisteluissa vuonna 1942. Konetta käytettiin myös Operaatio Soihdussa (Operation Torch) eli maihinnousussa Ranskan Marokkoon marraskuussa 1942. Tyyppiä käytti myös Englannin laivaston ilmavoimat, jolla oli käytössään kaikkiaan 1172 Martlettia, nimi jonka Britit antoivat koneelle. Atlantilla toimineiden Martletien päätehtävänä oli laivasaattueiden ilmasuojaus ja sukellusvenepartiointi. Tyyppi oli yksi kuninkaallisen laivaston päähävittäjätyypeistä vuoden 1942 loppuun asti. F4F Wildcat oli ainoa USA:n laivaston hävittäjä, joka oli käytössä sodan alusta sen loppuun asti.

Vaikka F4F oli suoritusarvoiltaan päävastustajaansa Mitsubishi A6M2 Zeroa heikompi, se pystyi silti taistelemaan menestyksellisesti sitä vastaan. F4F oli erittäin lujaksi rakennettu ja hyvin panssaroitu kone varustettuna tehokkaalla aseistuksella ja luotettavalla moottorilla. Sen rakenne oli niin tukeva, että tehdas ei edes ilmoittanut koneelle suurinta rajasyöksynopeutta !! Tyypin menestys perustui paljon sille sopivan taistelutaktiikan luomiseen ja koneen kykyyn kestää hyvin osumia. Lt. Cmdr. John F. "Jimmy" Thach kehitti ns. "Thach Weave" taktiikan, jota käyttämällä amerikkalaiset pystyivät taistelemaan menestyksellisesti nopeampaa ja ketterämpää Zeroa vastaan. Sodan loppuun mennessä tyypin ilmavoittosuhdeluku oli 6,9: 1, tosin suuren osan pudotuksista muodostaa useampimoottoriset pommi- ja kuljetuskoneet. Luku kuitenkin todistaa F4F :n olleen kaikkea muuta kuin epäonnistunut hävittäjätyyppi alun vaikeuksista huolimatta !

USA:n laivasto julisti vuonna 1935 suunnittelukilpailun kaksitasoisen tukialushävittäjän Grumman F3F :n korvaajan löytämiseksi. Alkuvaiheessa Grumman suunnitteli XF4F-1 kaksitason, mutta sitä ei kuitenkaan rakennettu kun laskelmissa ilmeni, että sen saavutusarvot olisivat vain niukasti paremmat kuin vanhan F3F:n. Koneen jatkosuunnittelu peruttiin ja laivasto pyysi Grummania suunnittelemaan yksitasoisen kilpailijan Brewsterille. Grumman sai uuden prototyyppinsä XF4F-2 valmiiksi syyskuussa 1937. Koneiden lopullinen vertailu suoritettiin Anacostiassa Marylandissä maaliskuussa 1938. Kilpailuun osallistuivat Brewster XF2A-1, Grumman XF4F-2 ja Seversky XNF-1. Grummanin XF4F-2 oli nopeampi kuin kilpailijansa, mutta koneessa oli moottori- ja stabiliteettiongelmia. Se hävisikin Brewsterin XF2A-1 :lle, josta tuli laivaston ensimmäinen palveluskäyttöön päässyt yksitasohävittäjä. Laivasto ei kuitenkaan kokonaan luopunut Grummanin suunnitelmasta vaan sopi jo lokakuussa 1938 Grummanin kanssa koneen edelleen kehittämisestä, laivastolla oli omat epäilynsä Brewsterin suhteen.

Seuraavaan prototyyppiin XF4F-3 tehtiin huomattavia muutoksia. Koneeseen asennettiin uusi tehokkaampi Pratt & Whitney XR-1830-76 moottori, joka kehitti 1000 hv (746 kW) 5790 metrin korkeuteen saakka. Siipipinta-alaa ja kärkiväliä lisättiin, peräsimet suunniteltiin uudelleen ja konekiväärien asennukset muutettiin. Muutokset auttoivat konetta vaivanneisiin vakavuusongelmiin ja suorituskykykin parani. XF4F-3 ensilento tapahtui helmikuussa 1939. Laivaston ja Grummanin testien perusteella XF4F-3:n toiseen prototyyppiin toteutettiin vielä lisämuutoksia, korkeusohjaimet nostettiin ylemmäs ja sivuvakaajan ja -peräsimen muotoilua muutettiin. Käsittelyominaisuudet ja liikehtimiskyky paranivat, huippunopeus nousi 539 km/h 6490 metrissä. XF4F-3 oli nyt kaikilta ominaisuuksiltaan Brewsteria parempi eikä laivasto enää epäröinyt tilatessaan 78 F4F-3 sarjatuotantokonetta elokuussa 1939. Tyyppi oli nyt saavuttanut lopullisen muotonsa, joka säilyi pieniä muutoksia lukuunottamatta tuotannon lopettamiseen saakka vuonna 1945.

F4F-3
USA:n laivaston tilausta elokuussa 1939 seurasi Ranskan tilaus lokakuussa 1939 sen hankkiessa 81 koneen vientiversiota (G-36A) rakenteilla oleville kahdelle tukialukselleen. Ranskan tilaamissa koneissa moottorina oli 1000 hv:n Wright R-1820 Cyclone. Pian Ranskan tilauksen jälkeen saksalaiset miehittivät maan ja Ranskan tilaamat koneet toimitettiin Englantiin, jossa ne nimettiin Martlet I :ksi. Myös Kreikka tilasi 30 G-36A vientiversion konetta, ne oli varustettu R-1830-90 moottorilla jossa oli yksivaiheahdin. Akselivaltojen miehitettyä Kreikan koneet toimitettiin Englantiin Martlet III :na ja loput menivät USA :n laivastolle tunnuksella F4F-3A. Vuoden 1941 loppuun mennessä USA :n laivastolla ja Merijalkaväellä oli 181 F4F-3 ja F4F-3A konetta palveluksessaan.

F4F-3 :n moottorina oli alunperin P&W R-1830-76, joka oli varustettu kaksivaiheisella ahtimella. Laivasto epäili monimutkaisen moottorin toimintavarmuutta ahtimen suhteen ja tilasi 95 konetta tyyppimerkinnällä F4F-3A varustettuna R-1830-90 moottorilla ja yksivaiheisella ahtimella. Pratt & Whitney kehitti myöhemmin luotettavamman kaksivaiheahtimen, jolla F4F-3 -sarjan loppupään koneet varustettiin (moottorin tyyppimerkintä -86). Kaikkiaan F4F-3 -sarjan koneita valmistettiin 560 kappaletta.

F4F-4
Seuraavan tuotantoversion F4F-4 :n kehittelyyn vaikuttivat Brittien saamat sotakokemukset Martleteilla. Brittien vaatimuksesta koneen aseistusta vahvistettiin kahdella konekiväärillä. Muut merkittävimmät muutokset aiempaan malliin varrattuna olivat siiven taittomekanismin käyttöönotto sekä ohjaajan panssari ja itsetiivistyvät polttoainetankit. Sarjatuotantokoneiden toimitus alkoi marraskuussa 1941. Samoihin aikoihin tyyppi sai nimen Wildcat. Samalla P&W R-1830- 86 moottorilla varustetun F4F-4 :n paino nousi huomattavasti verrattuna F-3 :een, josta oli seurauksena suorituskyvyn ja kettyryyden merkittävä heikkeneminen. Tämä aiheutti arvostelua konetta kohtaan USA:n laivaston lentäjien taholta, jotka olisivat mieluummin tyytyneet neljään konekivääriin. Koneen tulivoima tosin parani, mutta vastaavasti patruunamäärät asetta kohden pienenivät. Tärkeä seikka oli myös, että taittuvien siipien ansiosta koneita mahtui tukialuksille nyt paljon enemmän. F4F-4 -sarjan valmistus päättyi Grummanin tehtaalla keväällä 1943 yhtiön siirtyessä valmistamaan uutta F6F Hellcatia. F4F-4 -sarjan koneita valmistettiin kaikkiaan 1169 kappaletta.

F4F-7
Viimeinen Grummanin rakentama tuotantoversio oli F4F-7, joka oli pitkänmatkan tiedusteluversio. Koneessa oli suurempi polttoainekapasiteetti eikä siinä ollut aseistusta. Kameravarustus oli sijoitettu rungon alaosaan. Tyyppiä valmistettiin vain 20 kappaletta.

FM-1
Grummanin siirtyessä keväällä 1943 valmistamaan F6F Hellcatia sen piti etsiä itselleen yhteistyökumppani, joka jatkaisi F4F Wildcatien valmistamista. Grumman solmi sopimuksen General Motors Eastern Aircraft Divisionin kanssa huhtikuussa 1942 1800 F4F-4 Wildcatin valmistamisesta tunnuksella FM-1. GM:n viidelle tehtaalle perustettiin tuotantolinjoja koneen valmistamiseksi. FM-1 erosi F4F-4 :stä aseistuksensa puolesta, koneessa oli neljä 12,7 mm siipiasetta ja patruunakapasitettia oli lisätty 20 %. Vuoden 1943 aikana General Motors rakensi 1127 konetta. Englantiin toimitettiin Lend-Lease sopimuksen mukaan 312 FM-1 :stä vuonna 1943, jossa ne nimettiin Martlet V :ksi ja tammikuussa 1944 Wildcat V :ksi.

FM-2
FM-2 perustui Grummanin suunnittelemaan "kevennettyyn" XF4F-8 prototyyppiin, jota oli testattu joulukuussa 1942. Tarkoituksena oli vähentää painoa ja lisätä moottoritehoa paremman suorituskyvyn ja starttiominaisuuksien aikaansaamiseksi. Koneet toimivat pääasiassa pieniltä lyhytkantisilta saattotukialuksilta käsin, jolloin hyvät starttiominaisuudet olivat elintärkeät. Moottoriksi vaihdettiin 1350 hv:n tehoinen Wright R-1820-56 Cyclone varustettuna turboahtimella. Suurin nopeus nousi 535 km/h:ssa ja kohoamisnopeus parani 50 %. Paremman suuntavakavuuden aikaansaamiseksi sivuvakaajaa ja sivuperäsintä korotettiin. Sarjan myöhäisempiin koneisiin lisättiin vielä moottorin vesiruiskutusjärjestelmä antamaan hetkellistä lisätehoa. Alunperin GM:ltä tilattiin 1256 FM-2 :sta, mutta tuotannon päättymiseen mennessä elokuussa 1945 kaikkiaan 4777 konetta oli valmistunut. Englantiin toimitettiin 370 FM-2 :sta, jotka nimettiin siellä Wildcat VI :ksi. Tammikuussa 1944 nimikäytäntö yhdenmukaistettiin amerikkalaisten kanssa, Martlet-nimi muuttui Wildcatiksi sarjanumeroiden pysyessä ennallaan.

Guadalcanal, Henderson Field ja Joe Foss

Toisen maailmansodan yksi merkittävimmistä taisteluista käytiin Kaukoidässä Salomonin saariketjun itäpäässä Guadalcanalin saaren herruudesta. Taistelut, jotka aloittivat Liittoutuneiden ensimmäisen hyökkäyksellisen sotatoimen Tyynenmeren alueelle, kestivät puolisen vuotta maalla, merellä ja ilmassa ja aiheuttivat sekä Yhdysvaltain että Japanin sotavoimille merkittäviä henkilö- ja materiaalitappioita. Kaikki sai alkunsa reitiltään eksyneen amerikkalaisen tiedustelukoneen valokuvista, joista paljastui että japanilaiset olivat rakentamassa lentokenttää Guadalcanalin saarelle. Itse asiassa kenttä oli jo lähes valmis. Kenttä oli erittäin tärkeä siksi, että siltä käsin japanilaiskoneet ylettyisivät katkaisemaan Australian ja Yhdysvaltain välisen elintärkeän meritien. Kertaheitolla saaresta tuli strategisesti niin tärkeä USA:lle ja sen liittolaisille, että sen valtaaminen oli välttämätöntä.

Kun USA:n merijalkaväki nousi saarelle elokuun 7. pnä 1942 ei siellä tehty vastarintaa. Kentän rakentajat pakenivat viidakkoon laivatykkien tulitusta. Japanilaisten radioitua avunpyynnön Rabauliin sieltä lähetettiin kuutisenkymmentä lentokonetta murskaamaan maihinnousulaivasto. Ankaran it-tulen vuoksi vain pari laivaa sai osuman. Tukialuksilta pommittajien perään startanneet Wildcatit saivat Zero saattohävittäjät kimppuunsa ja syntyneessä taistelussa ammuttiin alas yhdeksän konetta. Paluulennolla tuhoutui vielä kuusi konetta lisää, yhteensä 15 koneen tappiot ensimmäisenä taistelupäivänä ! Se ei sinänsä ollut ihme, sillä vastassa olivat Japanin parhaat hävittäjälentäjät mm. Saburo Sakai ja Horijoshi Nishizava.

Seuraavan aamun torpedohyökkäys amerikkalaisia vastaan, sekä edellisenä päivänä menetetyt hävittäjäkoneet, olivat liikaa amerikkalaiskomentajalle. Hän päätti vetää laivastonsa suojaan ulos merelle ja jättää maihinnousujoukot ilman hävittäjäsuojaa. Yön tullen japanilainen laivasto-osasto suoritti yllätyshyökkäyksen (Battle of Savo Island) ja murskasi kuljetuslaivoja suojaavan sotalaivaryhmän, jolloin neljä risteilijää upposi ja risteilijä sekä kaksi hävittäjää vaurioitui pahoin. Kuljetuslaivat olivat nyt ilman suojaa avuttomina maalitauluina japanilaisten tykeille! Mutta ihme tapahtui, japanilaiskomentaja pelkäsi aamun koittoa ja amerikkalaisten lentokoneita niin paljon, että lähti vetäytymään! Kuljetusalukset olivat säästyneet.

Puoleen päivään mennessä oli saatu maihin 17 000 miestä ja heille tarvikkeet. Mutta sitten tuli takaisku. Laivasto viestitti, ettei se yöllisen tappion takia uskalla lähettää aluksiaan tuomaan täydennyksiä. Merijalkaväki oli jäänyt yksin. Oli suuri vaara että heidät uhrattaisiin. Mutta miehet ottivat japanilaisten työkoneet ja ryhtyivät kunnostamaan kiitorataa. Näin syntyi Henderson Field, joka sai nimensä Midwayn taistelussa kaatuneen Dauntless-pilotin majuri Lofton Hendersonin mukaan. Elokuun 20. päivänä merijalkaväki sai viimein lentokoneita, kun Hendersonille laskeutui majuri John Shmithin VMF-223 laivueen 19 Wildcat-hävittäjää ja VMSB-232 laivueen 12 Dauntless syöksypommittajaa. Tästä alkoi lähes puoli vuotta kestäneet ankarat ja veriset taistelut maalla, merellä ja ilmassa, jossa Amerikkalaiset lopulta ottivat voiton.

Guadalcanalille toimitettiin aina tilaisuuden salliessa tukialuksilta konetäydennyksiä, joten taistelukuntoisten koneiden määrä pysytteli kaiken aikaa juuri ja juuri riittävällä tasolla. Saarelle saatiin myös tutka-asemia, joiden merkitys torjunnassa oli todella suuri. Nyt hävittäjät saivat riittävästi aikaa kiivetä korkeuksiin odottelemaan japanilaiskoneiden saapumista. Aiemmin ennakkovaroituksista vastasivat vihollisen miehittämillä saarilla toimivat tiedustelijat, ns. rantavahdit, jotka radioivat viholliskonehavainnot Hendersonille.

Joe Foss

Lokakuun 9. pnä 1942 VMF-121 laivue starttasi komentajansa kapteeni Joseph "Joe" Foss in johdolla saattotukialus Copahee:n kannelta kohti Guadalcanalia vahvistamaan jo pieneksi supistunutta saaren hävittäjävoimaa. Laivue joutui heti koviin taisteluihin ja vain yhdeksässä päivässä Fossista tuli ässä! Japanilaiset suunnittelivat valtaavansa saaren lokakuun 25. päivänä ja antoivat hävittäjilleen määräyksen kierrellä saaren päällä niin kauan kunnes lentokenttä on vallattu. Mutta Zerot eivät laskeutuneet Hendersonille sinä päivänä. Merijalkaväki piti linjansa samoin kuin Kaktus-ilmavoimatkin. Päivän parhaaseen tulokseen ylsi Joe Foss viidellä ilmavoitollaan.

Marraskuun 7. pnä Foss sai osuman moottoriinsa ilmataistelussa Peten taka-ampujan tulesta. Moottori vioittui ja sammui ja Foss joutui tekemään pakkolaskun mereen lähelle Malaita-saarta. Koneen vajotessa syvyyksiin hän onnistui vain vaivoin pelastautumaan pinnalle. Malaita-saarelta lähteneet pelastajat läysivät hänet ja veivät saarelle. Seuraavana päivänä PBY Catalina lentovene haki hänet takaisin Guadalcanalille. Marraskuun 9.pnä 1942 amiraali Halsey myönsi kapteeni Joe Fossille DFC :n (Distinguished Flying Cross), tuolloin hänen voittotilinsä oli 19 alas ammuttua viholliskonetta.

Marraskuun 12. pnä amerikkalaiset toivat neljällä kuljetusaluksella täydennyksiä saarelle. Japanilaiset lähettivät 16 Betty pommittajaa 30 Zeron suojaamana pommittamaan osastoa. Kaktus-ilmavoimat olivat valmiina tutkan varoittamina. Wildcatit kaartelivat korkeuksissa lakisuojana ja Airacobrat olivat alempana vastaanottamassa pommittajia. Syntyi ankara ilmataistelu, jossa puolustajat ampuivat ilmatorjunnan avustamana alas kaikki pommittajat ja melkein kaikki Zerot. Yksikään kuljetusalus ei vaurioitunut vakavasti. Fossin päivän saldo oli kaksi Bettyä ja yksi Zero alasammuttuina. Seuraavan ilmavoittonsa Foss sai kun hän ampui alas Jaken 15. marraskuuta, ollessaan merellä etsimässä alas ammuttua komentajaansa LtCol Baueria, jota ei koskaan löydetty.

Pari päivää myöhemmin Foss sairastui malariaan ja joutui pois sotatoimista. Sairauden helpotettua hän palasi Guadalcanalille uudenvuodenpäivänä 1943. Tammikuun 15. pnä hän saavutti viimeiset ilmavoittonsa ammuttuaan alas kolme vastustajaansa. Nyt hänellä oli 26 ilmavoittoa tilillään, jotka kaikki oli saavutettu vain kolmessa kuukaudessa. Toukokuussa 1943 presidentti Roosevelt ojensi hänelle maansa korkeimman sotilaallisen kunnianosoituksen, the Congressional Medal of Honourin. Palattuaan aktiivipalvelukseen hän toimi koulutustehtävissä Santa Barbarassa merijalkaväen ilma-asemalla. Myöhemmin hän palveli VMF-115 laivueen komentajana eteläisellä Tyynellämerellä. Joe Foss on USA:n merijalkaväen eniten ilmavoittoja saavuttanut lentäjä. Kaikki hänen 26 ilmavoittoaan on saatu Wildcateillä.

Vaikka japanilaiset yrittivät saada Guadalcanalin vallatuksi kaikin keinoin, merijalkaväki pystyi pitämään saaren hallussaan suurelta osin siksi, että heillä oli ilmaherruus, jonka Wildcat laivueet hankkivat ja myös pitivät. Guadalcanalilta toimivat "Kaktus ilmavoimat", nimi jonka saaren puolustajat antoivat koneilleen, aiheutti syöksypommittajillaan ja torpedokoneillaan japanilaisille kuljetus- ja sota- aluksille jatkuvasti karvaita tappioita ja täten yhdessä USA:n laivaston kanssa esti saarella olevan japanilaisen varuskunnan huoltamisen meritse.

pidä hiiriosoitinta pikkukuvan päällä hetki ennen klikkaamista !