Mittakaavapiirroksiin tukeutuen peruskorjausten lista muodostui seuraavanlaiseksi. Runkoa on pidennettävä 5 mm, lisäys tulee koneen nokkaosaan, samalla takarunkoa on korotettava 1 mm ja jatkettava 1,5 mm kuomun takaosan kohdalla. Mallin nokkaosa on liian kapea, siihen on lisättävä 0,7 mm ainetta molempiin sivupintoihin, eturungon korkeus on hyvä. Sivuperäsimen saranalinjaa on oikaistava pystymmäksi. Sarjan siipi on melko hyvä päämitoiltaan, mutta siiven profiili on tyvestä 1,5 mm ja kärjestä 1 mm liian ohut. Lisäksi siiven kärjen muoto on väärä, sen kuuluisi olla yläpinnalta suora alapinnan kaareutuessa sitä vastaan. Korkeusperäsimet ovat liian leveät ja profiililtaan liian paksut. Telinekuilut ovat liian syvät.

Moottorisuojuksen leveys on oikea, mutta ylä- ja alapinnat ovat liian viistot. Öljynjäähdyttimen ilmanottoaukko on liian ylhäällä, sitä on laskettava hieman, jotta moottorin jäähdytysilma-aukon saisi tehtyä alapuolelta pyöreäksi. Myöskin runkoaseiden muodustukset menevät uusiksi. Moottori on melko hyvä, itse lisäsin siihen vain paperista tehdyt ilmanohjauslevyt sylinterien väliin. Pakoputket ovat väärissä paikoissa ja vääränmalliset joten nekin menevät uusiksi. Potkuri on halkaisijaltaan hieman liian suuri ja lavat ovat liian leveät B-239 koneeseen. Spinneri on myös liian suuri. Kannuspyörä on vaihdettava suurempaan ja kannushaarukka verhoiltuun malliin, kannuksen osat sain Remin vacusarjasta.

Rungon jatkamisen vuoksi myös sarjan alkuperäinen kuomu jäi liian lyhyeksi. Käytin mallissani Squadronin vacukuomun tuulilasiosaa sekä aukeavaa keskiosaa ja Remin vacusarjan kuomun takaosaa. Rungosta on poistettava istuimen takana oleva väliseinä, jollaista ei tietääkseni meidän koneissamme ollut. Lisäsin ohjaamoon "kaarirakennetta" muovitangoista ja rakensin kokonaan uuden ohjaajan istuimen liian pienen "jakkaran" tilalle. Myös istuinpanssari on lisättävä suomalaisiin Brewstereihin. Mittaritauluna käytin kuitenkin sarjan osaa. Eturungon sisustus, joka näkyy pyöräaukoista, puuttuu sarjasta kokonaan. Lisäsin malliini öljysäiliön ja moottoripukin sekä telineiden nostomekanismin hydraulisylinterit.

Tehdyistä muutostöistä voi jo päätellä, että kaikki pintadetaljit myös menevät uusiksi sekä rungossa että siivissä. Siivekkeiden ja peräsinten kaaret tein venytetystä valurangasta (44 kpl), liimana käytin normaalia muoviliimaa. Liimauksen kuivuttua hioin varovasti kaaret matalammiksi. Tarkastusluukut tein paperista, leikkaamalla oikeaan kokoon suurennetusta (zoomaava kopiokone) mittakaavapiirroksesta luukun kerrallaan irti ja liimaamalla sen pikaliimalla oikeaan paikkaan. Sen jälkeen hion paperista liian paksuuden pois, jolloin jäljelle jäi lähinnä pikaliiman muodostama kerros. Aikaa siihen kyllä menee jokunen päivä (ja yö) sillä niitä on kaikkiaan 40 kpl. Kaikki uppoviivoitukset kaiversin käyttäen "viivottimena" Dymo teippiä. Sitä on olemassa kahta paksuutta, toinen sähkötoimiseen nauhakirjoittimeen ja toinen vanhanaikaiseen manuaaliseen laitteeseen sopivaa, käyttökohde ratkaisee kumpaa kannattaa käyttää. Kaiverruspuikkona käytin normaalia pyöreäkärkistä "kynäpuikkoa". Varovasti "kynää" vetämällä noin 5-10 kertaa pitkin Dymo teipin reunaa sopiva sauma on valmis. Teipin poistamisen jälkeen sauma hiotaan kevyesti n:o 600 - 1000 hiontapaperilla ja vedetään puikon kärjellä sauma puhtaaksi. Dymon etuna on, että sen voi leikata oikeaan muotoon piirustusten mukaisesti ennen paikoilleen liimausta.

Pintadetaljointien jälkeen pohjamaalasin mallin Revellin mattavalkoisella, jolloin paljastuu detaljoinnissa tai mallin pinnassa olevat virheet. Pinnan loppuviimeistelyn jälkeen maalasin mallin uudelleen mattavalkoisella. Kun pinta oli mielestäni hyvä, maalasin mattamustalla esivarjostuksen kaikkiin saumoihin. Tämän jälkeen maalasin itärintamatunnuksien keltaisen, joka mallissani on XtraColorin X213. Ilmavoimien vaaleanharmaan sekoitin X137:sta (Light Gull Grey) vaalentamalla sitä hieman valkoisella. Ilmavoimien Oliivin vihreän sekoitin XtraColorin X155:stä lisäämällä siihen hieman saman valmistajan X209:ää, Revellin ruskeaa ja hieman oranssia. Sävy on hieman ruskeampi kuin XtraColorin oma Ilmavoimien oliivin vihreä, joka on mielestäni liian kirkas vihreä. Sävy on lähes sama kuin joskus aikoinaan Ilmailu-lehdessä kuusikymmentäluvun lopulla pienoismallipalstalla olleen "reseptin" mukaan tekemäni oliivin vihreä, jolla mallisivuillani oleva Revellin 1/72 Brewster on maalattu. Sävyhän oli todellisudessa melko epämääräinen, mitään tarkkaa määrittelyä ei ollut olemassa. Spinnerin oranssin pohjana käytin Humbrolin 69:ää, johon lisäsin H19 ja hieman valkoista, jolloin sain siirtokuvien oranssiin täsmäävän sävyn. Siirtokuvina käytin Galdecalsin halkaisijaltaan 15 mm hakaristejä arkilta n:o 72-004 ja InScale 72:n Brewster arkkilta löytyviä tunnuksia.

Kaikista melko vaivalloisista muutostöistä ja mallini pienistä puutteista huolimatta olen tyytyväinen lopputulokseen. Suomalaiselle mallinrakentajalle ja ilmailuhistorian harrastajalle Brewster on pakollinen kohde. Sitä ei vain voi ohittaa olan kohautuksella, se on MUST !

Historiaa

USA:n Laivasto pyysi vuonna 1935 tarjoukset uudesta hävittäjäkoneesta, jonka oli määrä korvata Grumman F3F -kaksitasot. Tarjoajina olivat Brewster ja Grumman, joilta tilattiin suunnittelu marraskuussa 1935. Seversky Aircraft Corp.tarjosi vuonna 1937 Ilmavoimien tilauksen saanutta P-35 konetta hieman muunneltuna, mutta se ei kiinnostanut Laivastoa. Heinäkuussa 1936 tilattiin Brewsterilta prototyyppi XF2A-1, joka lensi ensilentonsa 2.12.1937. Lento-ominaisuudet osoittautuivat erinomaisiksi, vaikka saavutusarvot eivät vastanneetkaan odotuksia. Kone vietiin NACA:n tuulitunneliin tutkittavaksi ja saatujen tulosten perusteella tehtiin joukko muutostöitä, joiden tuloksena saavutusarvot paranivat huomattavasti, mm. huippunopeus nousi 490 km/h 5000 metrin korkeudessa.

Kilpailu Grummanin XF4F-1:n kanssa alkoi maaliskuussa 1938 Anacostiassa ja päättyi Brewsterin valintaan. Brester sai 54 koneen tilauksen kesäkuussa 1938. Sarjakoneet varustettiin 940 hv:n R-1820-34 moottorilla ja aseistettiin yhdellä 0.50" runkokonekiväärillä ja toteutettiin kahden 0.50" siipikonekiväärin asennusvalmius . Ensimmäinen sarjakone valmistui kesällä 1939. Joulukuun puoliväliin 1939 mennessä Laivasto oli vastaanottanut 11 F2A-1:tä, joista yhdeksän oli toimitettu USS Saratogalla toimivalle VF-3 laivueelle. Ne olivat USA:n Laivaston ensimmäiset yksitasohävittäjät operatiivisessa käytössä. Loppuja sarjakoneita ei toimitettu Saratogalle vaan ne myytiin Suomeen.

Alkuperäiseen prototyyppiin asennettiin voimakkaampi 1200 hv:n R-1820-40 moottori sekä tehtiin joukko muitakin muutostöitä, mm. nokkaa lyhennettiin painopisteen pitämiseksi paikoillaan. XF2A-2 merkinnän saaneen prototyypin nopeus kasvoi 20 mph, joskin tyhjämassa lisääntyi myös 191 kg. USA:n Laivasto hankkikin Suomeen myytyjen koneiden tilalle 43 uudenmallista F2A-2 konetta, loput F2A-1 :t modifioitiin myös uuteen standardiin.

USA:n Laivaston saadessa lisää tukialuksia sodan laajetessa, myös tukialuskoneiden tarve kasvoi nopeasti. Viimeiset 108 kpl Brewsterin F2A-3 mallista hävittäjää tilattiin tammikuussa 1941. Tässä versiossa oli pidempi nokka, panssarointia ja ammuskapasiteetia oli lisätty. Tämän seurauksena tyhjäpaino oli jo 463 kg enemmän kuin F2A-1 tyypissä. Koneen nousu- ja liikehtimiskyky heikkenivät oleellisesti. Huippunopeus pieneni 20 mph. Erään lentäjän mukaan F2A-2 oli parempi kuin F4F Wildcat, mutta F2A-3 oli tehtävään kelpaamaton.

Brewster tehdas ajautui toimitusvaikeuksiin suurten tilausmäärien vuoksi ja joutui USA:n viranomaisten hampaisiin myös monien epäselvyyksien takia. Yhtiö otettiin valtion valvontaan keväällä 1942 huonon johtamisen ja toimitusten jatkuvien myöhästelyjen vuoksi. Brewsterin paikan tukialuksilla otti sen vanha kilpailija F4F Wildcat, jota Grummanin oli kehitellyt paremmaksi sitten vuoden 1938. Wildcatistä tuli tukialusten päähävittäjätyyppi ja sitä valmistettiin kaikkiaan yli 2000 kpl.

USA:n Laivastossa ei saavutettu Brewstereilla yhtään ilmavoittoa tukialuskäytössä ja koneet siirrettiinkin merijalkaväen käyttöön Tyynen valtameren saarille. Amerikkalaisten Brewsterien ensimmäinen ja viimeinen merkittävä operaatio oli Midwayn taistelu, mihin osallistui 21 F2A-3:a, joista japanilaiset ampuivat 4.6.1942 13 konetta alas, menettäen itsekin useita koneitaan alasammuttuina. Tappioon vaikuttivat pääasiassa Zeron ylivoimaisuus ja nuorten Brewster lentäjien huono koulutustaso sekä taistelutilanteen kaikinpuolinen epäedullisuus. Midwayn taistelun jälkeen tyyppi siirrettiin harjoituskäyttöön.

Englanti hankki F2A-2 (B-339E) koneita Kauko-Idässä toimiville laivueilleen, kone sai englantilaisilta kutsumanimen Buffalo. Englantilaisten koneet tuhoutuivat ajan mittaan taisteluissa ja kourallinen jäljelle jääneitä koneita toimitettiin Australiaan.

Hollannin Itä-Intian ilmavoimat sai B-339C ja B-339D versioita käyttöönsä Javalla, jossa koneilla oli pientä menestystäkin, ilmavoittosuhdeluvun ollessa 2:1 Brewsterien eduksi. Kun japanilaiset valtasivat alueen, loput koneet toimitettiin Australiaan.

Neuvostoliiton hyökkättyä Suomeen marraskuussa 1939 Suomi osti 44 kpl F2A-1 mallin koneita USA:sta "vanhentuneena sotamateriaalina", koska USA:n laki ei sallinut modernin sotamateriaalin myyntiä ulkomaille. Brewsterit saapuivat kuitenkin liian myöhään ehtiäkseen mukaan Talvisotaan. Välirauhan aikana LeLv 24 varustettiin Brewster kalustolla. Jatkosodan ensimmäisinä vuosina Brewsterit osoittautuivat erinomaisiksi hävittäjäkoneiksi LeLv 24:n ollessa menestyksekkäin hävittäjäyksikkömme, saavuttaen Brewstereilla 460 ilmavoittoa. Toukokuussa 1944 BW-kalusto luovutettiin LeLv 26:lle, joka sekin saavutti silloin jo vanhentuneella kalustollaan 17 ilmavoittoa. Lapin sodassa HLeLv 26 pudotti vielä kaksi Ju 87 konetta. Viimeinen lento tyypillä Suomessa oli syyskuussa 1948.

BW-364 " Oranssi 4 " oli kaikkien aikojen menestyneimmän suomalaisen ässän, lentomestari
Eino Ilmari Juutilaisen nimikko 3/LeLv 24:ssä kesäkuusta 1941 helmikuuhun 1943. Mallin esittämässä asussa kone oli marraskuussa 1942 Suulajärvellä, Karjalan kannaksella. Ltm. Juutilainen ampui BW-364:llä alas 28 viholliskonetta, sodan loppuun mennessä hänen ilmavoittojensa määrä oli 94 1/6. Lentomestari Eino Ilmari Juutilainen on kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari, saavutus johon hänen lisäkseen on yltänyt vain kapteeni Hans Henrik "Hasse" Wind. Juutilaisen saavutus on sikälikin erikoinen koko maailmassa, että hän on ainoa ässä maailmassa, jonka koneeseen ei ilmataistelussa ole osuttu kertaakaan. Hän ei myöskään koskaan joutunut hyppäämään koneestaan vihollisen osumien takia, vain kerran hän suoritti pakkolaskun IT:n vaurioittamalla Me 109 G koneellaan, silloinkin linjojen omalle puolelle ja omalle lentokentälle. BW-364:llä saavutettiin kaikkiaan 36 ilmavoittoa.

Brewster B-239 tekniset tiedot

Moottori	1000 hv Wright R-1820 Cyclone 9-sylinterinen tähtimoottori
Mitat	kärkiväli 10,67 m; pituus 8,05 m; siipipinta-ala 19,40 m2
Massat	tyhjäpaino 2020 kg; suurin lentopaino 2415 kg
Suoritusarvot	Max. nop. n. 480 km/h 4750 m (F2A-1)
Aseistus	3 x 12,7 mm ja 1x7,7 mm ( 4 x 12,7 mm kk myöhemmin )
Tuotanto	509 (kaikki mallit)

Lähteet: